Huomenna tulee täyteen ensimmäinen viikko uudessa kodissa. Laatikoiden purku on vienyt lähes jokaisen illan viikosta, eikä kaikki silti ole vielä paikallaan. Ruokapöytä mahtuu jo melkein ruokasaliin.
Siivottuamme vanhan kodin loppuun asti makasimme hetken olohuoneen parketilla rinnakkain, katsellen valojen ja varjojen leikkiä asunnon katossa. Olen aina rakastanut sitä tapaa, jolla olohuoneen erkkeri-ikkuna heijastaa ohi ajavien autojen ajovalot kattoon.
Samoin rakastan ohi ajavien ratikoiden kolinaa. Siitä onneksi saamme nauttia edelleen. Muutimme suuren kadun varresta toiseen asuntoon suuren kadun varressa ja moni on kysynyt, kuuluuko liikenteen melu asuntoomme häiritsevästi. Vastaus on ei, triplaikkunalasit pitävät melun kyllä melko tiiviisti asunnon ulkopuolella. Sen sijaan
Olaus Petrin kirkon kellot kuuluivat vanhaan asuntoomme todella hyvin.
En ollut koskaan tajunnutkaan, miten täynnä muistoja se asunto oli. Osa haikeita, sillä olen viettänyt siellä varmasti tähänastisen elämäni vaikeimmat hetket. Osa hyviä, esimerkiksi liittyen niihin hetkiin, jolloin olemme kutsuneet ystäviä juhlimaan. Drinkkibaari pelasi, juoma virtasi, nauru pulppusi, ihmiset säteilivät ja kaikilla oli mukavaa.
Vanhasta luopuminen oli haikeaa. Tyhjät huoneet jäivät odottamaan uutta asukasta, kaihtimet surullisesti melkein puoleen väliin asti kiinni. Täällä on ollut hyvä elää ja asua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti